Pitkästä aikaa uutta postausta pukkaa! Syykin on selvä. Muutto, uudet opinnot ja elämänmuutos olikin suurempia kuin osasin odottaa. Syksy meni nopeasti ohi ja etsiessäni uusia uomia eloon ei aikaa jäänyt kirjoitella. Nyt on kuitenkin jo helmikuu 2015 ja opintojen räjähtävän alun jälkeen voisin sanoa, että ehkä nyt aikaa jäisi enemmänkin kirjoittamiseen.
Syksy oli hurja ja joulukuuhun tullessa odotti jo lomaa. Syksyllä kun opinnot alkoivat meille annettiin heti ensimmäinen isompi koulutehtävä jonka nimi oli Oranssi myrsky. Tuolloin meille ei kerrottu mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa, vaan meille heitettiin pallo ja kopin ottaminen oli haastavaa. Palaan myöhemmin tarkemmin siihen, mitä Oranssi myrsky oli, ja miten sen järjestimme. Nyt keskityn enemmänkin yleisesti kuulumisiin.
Voin myöntää, että muutto Korpilahdelle oli melkoinen shokki 20:n kaupungissa asutun vuoden jälkeen. Pieni kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa mutta me emme ketään, oli järkytys. Hetken aikaa alkusyksystä lasten sairastaessa ja opintojeni kanssa taistellessa mietin onko tässä mitään järkeä, mutta melko pian sisuunnuin ja päätin että pärjään. Voisin sanoa, että vasta nyt vuoden vaihteen jälkeen on alkanut helpottaa ja elo täällä on oikein mukavaa. Mitä kauemmin olemme poikien kanssa täällä asuneet, sitä vähemmän kaipaamme takaisin kaupunkiin. Korpilahti onkin lopulta oikein mukava ja kaunis paikka asua ja elää. Täältä löytyy kaikki tarvittava, kun vain osaa etsiä.
Tällä hetkellä olemme siis alkaneet kotiutua oikein mukavasti ja opinnotkin rullaavat tasaisesti eteenpäin. Stressiä toki pukkaa ja ensimmäinen harjoittelukin on jo aivan nurkan takana, mutta onneksi lapsilla on loistava päivähoito jossa molemmat viihtyvät ja yhteistyö on sujuvaa. Tällä kertaa en sen enempiä jaarittele, käynnistelen itseäni ja kerroin kuulumiset pääpiirteittäin. Palaan pian, tällä kertaa nopeammin. Suunnitelmia seuraavien postausten varalle jo on, joten kannattaa kurkkia milloin niitä taas tulee!
-Emma-
tiistai 3. helmikuuta 2015
maanantai 15. syyskuuta 2014
Olisipa jo tiistai
Joskus vain on päiviä, kun mikään ei onnistu ja kaikki tuntuu menevän päin honkia. En tiedä muista, mutta omalla kohdalla nuo päivät usein sattuvat olemaan maanantai-päiviä. Tänään oli taas tuollainen päivä ja yllätys yllätys, oli maanantai. Vaan miten se päivä sitten menikään pieleen?
Aamulla heräsimme lahjakkaasti poikien kanssa tunnin ja vartin verran myöhässä. Aikalailla klo 7:45. Tuolloin olisi pitänyt olla jo työntämässä rattaita ja lapsia kohti päiväkodin maukasta aamupuuroa vaan mepä olimme koko porukka pyjamissamme kotona. Tällaisen pommiin nukkumisen teki kovin mielenkiintoiseksi se, että molemmat pojat olivat viimeyönä kömpineet äidin viereen nukkumaan. Selkeästi meitä kaikkia kolmea on siunattu hyvillä unenlahjoilla, sillä yksikään meistä ei herännyt herätyskelloon, mikäli sikäli olen edes sellaista eilen muistanut asettaa. Ehkä olen ehkä en. Eipä siinä, sehän oli sitten juostenkustu lähtö, aamupuurot äkkiä kiehumaan ja pojille naamariin, vaatteet päälle ja menoksi. Koska minua on kaikenlisäksi suotu aivan järkyttävän loistavalla järjestäytymiskyvyllä, oli luonnollisesti päiväkotireputkin tätä viikkoa varten vielä pakkaamatta. Eipä siinä, enhän minä unohtanutkaan kuin nuoremman pojan hanskat ja tutit kotiin.
Jotta päivä jatkuisi yhtä loistavasti kuin alkoikin olimme päiväkodilla n. kello yhdeksän ja tottakai, maanantai-aamun kunniaksi olivat molemmat pojat itkuisia hoitoon jäädessä. Voi rakkaat lapset, äiti ymmärtää niiin hyvin teitä. Äitiäkin harmittaa. Pikaiset heipat ja matkalle kohti koulukaverin kotia. No enhän minä sinnekään ensimmäisellä yrittämällä löytänyt, kävelin ohi. Näin hyvin tunnen jo uudet hoodit.
Onneksi kuitenkin rauhassa juotu aamukahvi mukavan kanssaopiskelijan kanssa rauhoitti päin honkia menneen aamun. Siitä sitten koululle. Vain huomatakseni, että tänään oli keittopäivä ja pahaa ruokaa. Jos tästä nyt jotain positiivista haluaa taas löytää, ei ruoka onneksi mitään maksa, KELAn ateriatuen jälkeen 2,6 euroa, kyllähän tuolla rahalla syö vaikka pieniä kiviä. Niin ja lisää positiivisia puolia, vaikka itse ruoka ei ollut mieleeni tänään, niin ainakin keiton turvin sai kerrankin juotua kahvin ruoan kylkeen, opiskelijabudjetti kiittää.
Vaikka itse koulupäivä sujuikin todella mukavasti, oli koulun jälkeen taas pudotus todellisuuteen. Tänään olisi päiväkodin vanhempainilta, mutta koska en ollut pyytänyt lapsilleni hoitajaa päiväkodilta, sellaista ei tarjota ja lapsia ei kaivattu paikalle. No, enpä sitten siihen iltamaan osallistunut. Kiva. Lahdessa asuessa kysyttiin aina hoidontarve etukäteen, täällä näköjään ei. Postilaatikossa oli tyhmiä kirjeitä ja typeriä mainoksia. Tuli tekstiviesti joka laski mielialaa, vaikka tiedänkin ettei vika ole kokonaan minussa. Silti ärsyttää.
Piste Ii:n päälle oli, kun kotona vasta huomasin vaippojen olevan loppu. Voi hemmetti. Ei kun lapsille vaatteet päälle, pojat rattaisiin ja kävellen kauppaan. Huoh. Sanonpahan vaan, että olisipa jo tiistai. Tiistai on toivoa täynnä. Niin.
 |
| Korpilahden satama |
Onko muilla koskaan tunnetta, että maanantai on viikon pahin päivä? Miksi? Millainen sinun maanantai oli?
- Emma -
maanantai 8. syyskuuta 2014
Pienenmiehen suuri päivä
Vuoteen on mahtunut paljon tapahtumia, olen jälleen kerran päässyt seuraamaan vierestä kuinka pieni vauva kasvaa taaperoksi, olen nähnyt paljon opittuja motorisia taitoja. Olen kuullut lapsen ensimmäisen sanan. Olen saanut seurata vierestä kuinka veljesten välinen suhde on lujittunut ja muovautunut sellaiseksi kuin olin toivonut. Olen saanut jälleen kerran etsiä digiboksin kaukosäädintä ja sen pattereita, olen muutaman uuden johdon joutunut uusimaan järsittyjen tilalle. Olen jälleen kerran saanut naurattaa, sekä lohduttaa pientä.
Vaikka odotankin innolla tulevaa, sekä sitä mitä lapseni oppii seuraavaksi, mieleni on myös haikea. Kuopukseni täytti vuoden, on nyt "virallisesti" iso poika. Vauva on kadonnut, taapero tullut taloon. Vaikka onkin huikeaa kuinka paljon lapsi on kasvanut, on olo salaa myöskin surullinen. Ei ole enää vauvaa, enkä tiedä tuleeko sellaista enää koskaan.
Tänään kuitenkin oli Pienenmiehen suuri päivä. Hän täytti vuoden. Korvatulehdus tietenkin pääsi vaivaamaan juuri nyt, mutta siltikin hän jaksoi hienosti lauantaina juhlia suvun kesken syntymäpäiväänsä ja hienosti jaksoi jo tänään kuumeilusta huolimatta jo hymyillä ja vähn leikkiäkin. Elämä alkaa sairastelun osalta jo helpottaa, ei kun kohti uusia haasteita.
Onnea äidin rakas.
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Lauantai-illan huumaa
Lauantaina olikin vuoro rentoutua ja höllätä otetta hetkeksi. Vietimme ystäväni kanssa epäviralliset läksiäiset. Täytyy myöntää, että vaikka nyt fyysisesti väsyttääkin, tuli tuo iltama oikeaan saumaan. Kaiken tämän muuttohälinän ja -stressin keskellä teki hyvää hetki vain olla. Olla miettimättä tulevaisuutta.
Jo keväällä ystäväni bongasi jostain mainoksen, että Lahdessa järjestettäisiin Väriestejuoksu elokuun lopulla. Koska olemme yllytyshulluja, oli tämä pakko lähteä katsomaan, että mistä oikein on kyse. Väriestejuoksuja on siis tänä kesänä järjestetty jo Vaasassa, Raumalla ja Oulussa, vielä myöhemmin syksyllä on Espoon ja Turun vuoro. Kyseessä oli siis tänä kesänä Suomeen rantautunut liikuntatapahtuma, jossa tarkoituksena oli juosta 5:n kilometrin mittainen lenkki ja jonka varrella oli n. 10 erilaista estettä. Näistä viidellä osallistujien päälle heitettiin eri värejä, ja näitä kutsuttiin väriesteiksi. Koska tapahtuma kuitenkin oli leikkimielinen, ei juokseminen ollut pakollista, eikä kaikkiin esteisiin ollut pakko osallistua. Matkan varrella tulikin kiipeiltyä, ryömittyä ja pompittua ja tietenkin lopulta maaliinpäästyämme olimme aivan kirjavia. Kuten oli mainostettu. Maaliinpäästyä saimme vielä mitalit kaulaan, olimmehan suoriutuneet hienosti! Tapahtumaan suositeltiin pukeutumaan valkoiseen paitaan, sekä aurinkolaseihin. Valkoinen paita siksi, että värit näkyisivät paremmin, ja aurinkolasit siksi, etteivät värit lennä suoraa silmiin. Aurinkolasit varsinkin tulivat tarpeeseen. Jos sinua alkoi enemmän kiinnostaa mistä oikein oli kyse, klikkaa itsesi tänne.
Oma kokemukseni tapahtumasta oli melko positiivinen, vaikka hinta-laatusuhde ei välttämättä tänä kesänä vielä täysin kohdillaan ollutkaan. Värienviskelyyn voitaisiin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota, ja esteisiin myös. Väriesteet olivat hyviä kyllä, mutta välissä olleet, värittömät olivat mielestäni jokseenkin laittamalla laitettuja, eivätkä juurikaan innostaneet matkan varrella.
En kuitenkaan jaksa liikaa nillittää, sillä tärkeintähän oli, että meillä oli hauska ja railakas iltapäivä!
Väriestejuoksun jälkeen olotila oli suoraan sanoen likainen ja nälkäinen. Siispä suunnistimme luokseni, jossa napsahti samantien vähänkäytetty citysaunani päälle ja aloimme valmistaa ruokaa. Tällä kertaa päädyimme tekemään itse hampurilaisia, jotka eivät välttämättä ole juuri se terveellisin vaihtoehto liikunnan jälkeen. Kuitenkin niin, että niitä on mukava yhdessä tehdä. Ilta sujuikin mukavasti, kun rauhassa saunoimme ja söimme. Loppuillasta oli vielä pakko käydä tanssimassa jalat rakoille kaupungissa.
Aamulla herätessä olo oli lähinnä kankea, sillä emme olleet älynneet yhtään venytellä juoksemisen jälkeen! Mikä aloittelijoiden moka! Nyt on keskiviikko ja vasta alkavat jalat tuntua normaaleilta. Sellainen siis minun lauantai. Vaikka onkin jo keskiviikko, niin kysynpä silti. Miten meni viikonloppu?
- Emma -
.JPG) |
| 5 kilometrin juoksu takana ja olo mitä loistavin! |
Jo keväällä ystäväni bongasi jostain mainoksen, että Lahdessa järjestettäisiin Väriestejuoksu elokuun lopulla. Koska olemme yllytyshulluja, oli tämä pakko lähteä katsomaan, että mistä oikein on kyse. Väriestejuoksuja on siis tänä kesänä järjestetty jo Vaasassa, Raumalla ja Oulussa, vielä myöhemmin syksyllä on Espoon ja Turun vuoro. Kyseessä oli siis tänä kesänä Suomeen rantautunut liikuntatapahtuma, jossa tarkoituksena oli juosta 5:n kilometrin mittainen lenkki ja jonka varrella oli n. 10 erilaista estettä. Näistä viidellä osallistujien päälle heitettiin eri värejä, ja näitä kutsuttiin väriesteiksi. Koska tapahtuma kuitenkin oli leikkimielinen, ei juokseminen ollut pakollista, eikä kaikkiin esteisiin ollut pakko osallistua. Matkan varrella tulikin kiipeiltyä, ryömittyä ja pompittua ja tietenkin lopulta maaliinpäästyämme olimme aivan kirjavia. Kuten oli mainostettu. Maaliinpäästyä saimme vielä mitalit kaulaan, olimmehan suoriutuneet hienosti! Tapahtumaan suositeltiin pukeutumaan valkoiseen paitaan, sekä aurinkolaseihin. Valkoinen paita siksi, että värit näkyisivät paremmin, ja aurinkolasit siksi, etteivät värit lennä suoraa silmiin. Aurinkolasit varsinkin tulivat tarpeeseen. Jos sinua alkoi enemmän kiinnostaa mistä oikein oli kyse, klikkaa itsesi tänne.
Oma kokemukseni tapahtumasta oli melko positiivinen, vaikka hinta-laatusuhde ei välttämättä tänä kesänä vielä täysin kohdillaan ollutkaan. Värienviskelyyn voitaisiin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota, ja esteisiin myös. Väriesteet olivat hyviä kyllä, mutta välissä olleet, värittömät olivat mielestäni jokseenkin laittamalla laitettuja, eivätkä juurikaan innostaneet matkan varrella.
En kuitenkaan jaksa liikaa nillittää, sillä tärkeintähän oli, että meillä oli hauska ja railakas iltapäivä!
 | |
| Olen SURKEA kokki, mutta kuitenkin klaarasin jauhelihapihvit. |
 |
| Ruoaksi itsetehtyjä hampurilaisia, nam! |
 |
| J.P. Chenetin kuohuviini oli yllättävän hyvää! |
 |
| Ei, en ole kuvauksellinen ollenkaan. |
Aamulla herätessä olo oli lähinnä kankea, sillä emme olleet älynneet yhtään venytellä juoksemisen jälkeen! Mikä aloittelijoiden moka! Nyt on keskiviikko ja vasta alkavat jalat tuntua normaaleilta. Sellainen siis minun lauantai. Vaikka onkin jo keskiviikko, niin kysynpä silti. Miten meni viikonloppu?
- Emma -
lauantai 23. elokuuta 2014
Olipa kerran syyskuiset
Kun raskaustesti näytti yllättäen kahta viivaa alkuvuodesta 2013 olin suoraan sanoen hämmentynyt. Meille oli tulossa toinen lapsi. Pieni ihmisenalku. Puhuin asiasta ystävilleni, puhuin asiasta perheelleni, soitin neuvolaan. Mutta vaikka puhuin ja puhuin tuntui, että silti jotain puuttui. En tiennyt mitä se oli, joten klikkasin itseni tuolloin kaksplussan sivuille ja aloin kirjoitella kuulumisiani keskusteluketjussa, joka koostui muista naisista samassa tilanteessa. Meitä kaikkia yhdisti sama asia. Laskettuaika syyskuussa 2013.
Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että tuosta keskusteluketjusta muodostui pienempi, salattu ryhmä facebookkiin, jossa jatkoimme tunteiden purkamista, kutkuttavien asioiden kyselyä sekä kasvavien masujen kuvaamista. Aloimme keskustella omilla kasvoillamme myös muista asioista. Kun isommat lapset lausahtivat jotain hassua, kun naapuri ärsytti tai kun auto vaikkapa hajosi. Keskustelu muuttui henkilökohtaisemmaksi.
Tuosta ryhmästä muodostui henkireikä minulle. Kun jouduin kuulemaan rutiinitarkastuksessa, että kuopuksella on riski syntyä ennenaikaisena, avasin ensimmäisenä facebookin ja avauduin huolestani. Kun jouduin asian tiimoilta olemaan sairaalassa tuo samainen ryhmä tuki, tsemppasi ja eli tilanteessani mukana. He pystyivät parhaiten ymmärtämään ja samaistumaan tilanteeseeni. Kun synnytys käynnistyi lopulta syyskuun alussa, klikkasin jälleen ensin ilmoituksen ryhmään, ennen kuin soitin edes äidilleni. Noin puoli neljältä yöllä. Naiset jälleen olivat päätteidensä luona tsemppaamassa.
Nyt, liki kaksi vuotta ryhmän perustamisen jälkeen, voisin sanoa saaneeni n. 60 ystävää lisää. Luotto näihin naisiin on kova, eikä kukaan ole ikinä kääntänyt selkäänsä toisen huolelle. Voisin sanoa, että kuka tahansa meistä on pystynyt kertomaan huolensa pelkäämättä, että muut pitävät sitä typeränä tai turhana huolena. Jokaikinen asia on otettu tosissaan. Samaan aikaan ryhmä on toiminut myös toisinpäin. Kun sikiö on ensimmäistä kertaa liikahtanut tuntuvasti, kun vauva on ensimmäistä kertaa hymyillyt, tai nyt kun lapset alkavat olla niin isoja, että kävelevät, ovat äidit riemuinneet yhdessä. Ei ole typerää huolen- tai ilonaihetta, kaikki otetaan vastaan sellaisena kuin ovat.
On mielenkiintoista, miten entuudestaan tuntemattomista ihmisistä pystyikin tulla näin tärkeitä ja läheisiä. Voisin sanoa tuntevani heidät ja he varmasti voivat sanoa minusta samaa. Nyt, kun jännitän ja toisinaan jopa pelkään opiskeluiden alkamista, voin luottaa siihen, että nämä naiset tsemppaavat jatkamaan eteenpäin. He eivät kyllästy, vaikka tekisin asian tiimoilta kymmenen keskustelunaloitusta päivässä. Aina löytyy joku joka jaksaa vastata ja tsempata. Aina.
En tiedä, olenko pystynyt antamaan heille samaa, mitä he ovat antaneet minulle, mutta toivon sitä todella. En tiedä, olenko pystynyt olemaan tarpeeksi muiden tukena, olenko riemuinnut riittävästi, olenko ollut oikein läsnä. Mutta nämä naiset ovat sitä kaikkea olleet minulle ja enemmän. Vaikka minulta löytyykin loistava tukiverkko perheestä ja ystävistä, tiedän, että kun muutan Korpilahdelle voin avata koneeni ja kertoa kaiken. Olen siitä onnekas, että minulta löytyy fyysisen tukiverkon lisäksi myös korvaamaton henkinen tukiverkko.
Rakkaat naiset. Tämä kirjoitus on Teille. Toivon, että saitte siitä irti edes pienen osan siitä onnellisuudesta, jota koen, kun olen teidät löytänyt.
- Emma -
P.S. Lokakuuta odottaen!
Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että tuosta keskusteluketjusta muodostui pienempi, salattu ryhmä facebookkiin, jossa jatkoimme tunteiden purkamista, kutkuttavien asioiden kyselyä sekä kasvavien masujen kuvaamista. Aloimme keskustella omilla kasvoillamme myös muista asioista. Kun isommat lapset lausahtivat jotain hassua, kun naapuri ärsytti tai kun auto vaikkapa hajosi. Keskustelu muuttui henkilökohtaisemmaksi.
Tuosta ryhmästä muodostui henkireikä minulle. Kun jouduin kuulemaan rutiinitarkastuksessa, että kuopuksella on riski syntyä ennenaikaisena, avasin ensimmäisenä facebookin ja avauduin huolestani. Kun jouduin asian tiimoilta olemaan sairaalassa tuo samainen ryhmä tuki, tsemppasi ja eli tilanteessani mukana. He pystyivät parhaiten ymmärtämään ja samaistumaan tilanteeseeni. Kun synnytys käynnistyi lopulta syyskuun alussa, klikkasin jälleen ensin ilmoituksen ryhmään, ennen kuin soitin edes äidilleni. Noin puoli neljältä yöllä. Naiset jälleen olivat päätteidensä luona tsemppaamassa.
Nyt, liki kaksi vuotta ryhmän perustamisen jälkeen, voisin sanoa saaneeni n. 60 ystävää lisää. Luotto näihin naisiin on kova, eikä kukaan ole ikinä kääntänyt selkäänsä toisen huolelle. Voisin sanoa, että kuka tahansa meistä on pystynyt kertomaan huolensa pelkäämättä, että muut pitävät sitä typeränä tai turhana huolena. Jokaikinen asia on otettu tosissaan. Samaan aikaan ryhmä on toiminut myös toisinpäin. Kun sikiö on ensimmäistä kertaa liikahtanut tuntuvasti, kun vauva on ensimmäistä kertaa hymyillyt, tai nyt kun lapset alkavat olla niin isoja, että kävelevät, ovat äidit riemuinneet yhdessä. Ei ole typerää huolen- tai ilonaihetta, kaikki otetaan vastaan sellaisena kuin ovat.
On mielenkiintoista, miten entuudestaan tuntemattomista ihmisistä pystyikin tulla näin tärkeitä ja läheisiä. Voisin sanoa tuntevani heidät ja he varmasti voivat sanoa minusta samaa. Nyt, kun jännitän ja toisinaan jopa pelkään opiskeluiden alkamista, voin luottaa siihen, että nämä naiset tsemppaavat jatkamaan eteenpäin. He eivät kyllästy, vaikka tekisin asian tiimoilta kymmenen keskustelunaloitusta päivässä. Aina löytyy joku joka jaksaa vastata ja tsempata. Aina.
En tiedä, olenko pystynyt antamaan heille samaa, mitä he ovat antaneet minulle, mutta toivon sitä todella. En tiedä, olenko pystynyt olemaan tarpeeksi muiden tukena, olenko riemuinnut riittävästi, olenko ollut oikein läsnä. Mutta nämä naiset ovat sitä kaikkea olleet minulle ja enemmän. Vaikka minulta löytyykin loistava tukiverkko perheestä ja ystävistä, tiedän, että kun muutan Korpilahdelle voin avata koneeni ja kertoa kaiken. Olen siitä onnekas, että minulta löytyy fyysisen tukiverkon lisäksi myös korvaamaton henkinen tukiverkko.
Rakkaat naiset. Tämä kirjoitus on Teille. Toivon, että saitte siitä irti edes pienen osan siitä onnellisuudesta, jota koen, kun olen teidät löytänyt.
- Emma -
P.S. Lokakuuta odottaen!
torstai 21. elokuuta 2014
To Do-lista
- Pakkaa
- Etsi muuttomiehet
- Hanki muuttoauto
- Hoida sähkösopimus
- Etsi itsellesi ja lapsille ulkoiluvaatteet syksyksi
- Hanki pyörään peräkärry lapsille
- Orientoidu koulun alkuun
- Vietä läksiäiset
Lienee turhaakin turhempaa sanoa, että äiti on nyt vähän väsynyt. Miljoona asiaa tehtävänä ja tuntuupahan pikkuhiljaa siltä, että kun yhdestä pääsee, niin seuraava vaaniikin jo nurkan takana. Yllä on vain muutama hassu hoidettava asia to do-listaltani, se alkaakin tuntua pikkuhiljaa loputtomalta.
Pakkaaminen kyllä etenee hitaasti mutta varmasti, mutta pian asunnosta loppuukin tila mihin ylimääräiset laatikot voisi laittaa. Muuttomiesten etsiminen takkuaa, tällä hetkellä on vain kaksi varmaa apuria ja minä. Jostain kumman syystä kaikki varteenotettavat kandidaatit ovat kadonneet kuin pieru saharaan. Onneksi toinen avuksi ilmoittautuneista omaa C-luokan ajokortin, muuttoautokin kun pitäisi hankkia. En siis yhtään ole jättänyt asioitani viimetinkaan. Luotto on kuitenkin edelleen kova, kyllä tämä tästä.
Pitäisi myös hankkia sähkösopimus, vaan mistä? Netistä selatessa sain miljoona eri vaihtoehtoa sähköjakeluun, enkä ensimmäistäkään selkeää vastausta siitä, mikä yritys sitä sähköä jakelee Korpilahdelle. Savu alkaa nousta korvista ja stressisuoni pullottaa. Tämäkin vielä! Tiedätkö sinä, mikä yritys jakaisi sähköä Korpilahdelle? Sähköt kun olisi hyvä saada päälle, niin olisi heti alkuun jo mukava asustaa kaukana kotoa.
Lisäksi tietty pakolliset ulkovaatehankinnat, hoitoreput, pyörän peräkärryt ja muut. Jos hoidettavien asioiden lista on pitkä, ostoslista on loputon! Kuitenkin kaikki tuntuu, ah, niin oleelliselta. Onneksi hankintoja voi ja kannattaakin jaksottaa, mutta ihan ensimmäisenä Isomies tarvitsee hoitoon uuden haalarin ja minä pyörään sen peräkärryn. Jos vaikka hoitomatkat hoituisivat joutuisammin. Onko sinulla kokemusta pyörän perässä vedettävistä vetokärryistä?
Tällä hetkellä kuitenkin odotan intopinkeänä lauantaita, kun lapset menevät hoitoon ja itseni on tarkoitus viettää epäviralliset läksiäiset parhaan ystäväni kanssa. Tarkoituksena on ottaa osaa Lahdessa järjestettävään väriestejuoksuun parhaan ystäväni kanssa, jonka jälkeen ilta onkin vielä täysin auki. Koska elämä on muutoinkin tällä hetkellä yhtä kaaosta ja hoidettavaa asiaa, on ehkä parempi jättää lauantai kokonaan ilman sen tarkempia suunnitelmia. Yksi on kuitenkin hyvä pitää mielessä. Ottaa rennosti ja pieni breikki arjen myllerrykseen. Sen jälkeen onkin hyvä suunnata katse kohti tulevaisuutta ja alkaa motivoida itseään kohti tavoitteita. Orientoitua tulevaa koitosta varten.
- Emma -
- Etsi muuttomiehet
- Hanki muuttoauto
- Hoida sähkösopimus
- Etsi itsellesi ja lapsille ulkoiluvaatteet syksyksi
- Hanki pyörään peräkärry lapsille
- Orientoidu koulun alkuun
- Vietä läksiäiset
Lienee turhaakin turhempaa sanoa, että äiti on nyt vähän väsynyt. Miljoona asiaa tehtävänä ja tuntuupahan pikkuhiljaa siltä, että kun yhdestä pääsee, niin seuraava vaaniikin jo nurkan takana. Yllä on vain muutama hassu hoidettava asia to do-listaltani, se alkaakin tuntua pikkuhiljaa loputtomalta.
Pakkaaminen kyllä etenee hitaasti mutta varmasti, mutta pian asunnosta loppuukin tila mihin ylimääräiset laatikot voisi laittaa. Muuttomiesten etsiminen takkuaa, tällä hetkellä on vain kaksi varmaa apuria ja minä. Jostain kumman syystä kaikki varteenotettavat kandidaatit ovat kadonneet kuin pieru saharaan. Onneksi toinen avuksi ilmoittautuneista omaa C-luokan ajokortin, muuttoautokin kun pitäisi hankkia. En siis yhtään ole jättänyt asioitani viimetinkaan. Luotto on kuitenkin edelleen kova, kyllä tämä tästä.
Pitäisi myös hankkia sähkösopimus, vaan mistä? Netistä selatessa sain miljoona eri vaihtoehtoa sähköjakeluun, enkä ensimmäistäkään selkeää vastausta siitä, mikä yritys sitä sähköä jakelee Korpilahdelle. Savu alkaa nousta korvista ja stressisuoni pullottaa. Tämäkin vielä! Tiedätkö sinä, mikä yritys jakaisi sähköä Korpilahdelle? Sähköt kun olisi hyvä saada päälle, niin olisi heti alkuun jo mukava asustaa kaukana kotoa.
Lisäksi tietty pakolliset ulkovaatehankinnat, hoitoreput, pyörän peräkärryt ja muut. Jos hoidettavien asioiden lista on pitkä, ostoslista on loputon! Kuitenkin kaikki tuntuu, ah, niin oleelliselta. Onneksi hankintoja voi ja kannattaakin jaksottaa, mutta ihan ensimmäisenä Isomies tarvitsee hoitoon uuden haalarin ja minä pyörään sen peräkärryn. Jos vaikka hoitomatkat hoituisivat joutuisammin. Onko sinulla kokemusta pyörän perässä vedettävistä vetokärryistä?
Tällä hetkellä kuitenkin odotan intopinkeänä lauantaita, kun lapset menevät hoitoon ja itseni on tarkoitus viettää epäviralliset läksiäiset parhaan ystäväni kanssa. Tarkoituksena on ottaa osaa Lahdessa järjestettävään väriestejuoksuun parhaan ystäväni kanssa, jonka jälkeen ilta onkin vielä täysin auki. Koska elämä on muutoinkin tällä hetkellä yhtä kaaosta ja hoidettavaa asiaa, on ehkä parempi jättää lauantai kokonaan ilman sen tarkempia suunnitelmia. Yksi on kuitenkin hyvä pitää mielessä. Ottaa rennosti ja pieni breikki arjen myllerrykseen. Sen jälkeen onkin hyvä suunnata katse kohti tulevaisuutta ja alkaa motivoida itseään kohti tavoitteita. Orientoitua tulevaa koitosta varten.
- Emma -
tiistai 19. elokuuta 2014
Mitä koululaiset kantaa?
Olen aina ollut täysin neiti, joka rakastaa helppoutta elämässä, ja joka mielellään menisi sieltä missä aita on matalin. Ennenkaikkea, olen aina ollut käsilaukku-ihminen. Erilaisia veskoja on kaapit pullollaan, mutta tulevien välimatkojen vuoksi kauhukseni huomasin, ettei tulevaan elämäntilanteeseeni yhtään oikeasti sopivaa ja käytännöllistä laukkua löydy. Vai pitäisikö (kauhukseni) puhua repusta?
Niinpä niin. Taidan tarvita repun koulumatkoille. Koen sen tällä hetkellä helppona, ergonomisena ja kenties mukavanakin ratkaisuna, kun läpi sateen, paisteen, tuulen ja loskan kävelen lasteni kanssa pitkin lukuvuotta viemään ensin lapsia hoitoon, jonka jälkeen jatkan koululleni ja sama toistuu taas iltapäivällä vastakkaiseen suuntaan. Vaan, tässähän on se yksi pieni ongelma. Ennakko-olettamukseni repuista on aina ollut vähemmän mairitteleva. En nimittäin muista, että olisin koskaan törmännyt oikeasti silmäämiellyttävään reppuun ja nyt on kuitenkin pakko sellainen hankkia. Pikkulaukut kun tuskin ovat se paras vaihtoehto. Tai isompikaan, ottaen huomioon mahdollisten rattaiden työntämisen tai pyörän polkemisen. Olalla kannettava käsilaukku kun on vääjäämättä kokoajan tiellä.
Kuitenkin nyt asiaa tutkittua ja hieman googlettelua suorittaneena voin todeta, että ehkä jokin reppu löytyy. Jos käy ultimaattinen tuuri ja löytyy yksilö, joka läpäisee tarkan seulani. Fjällrävenin Kånken on klassikko ja saattaisi jopa kelvata, vaan onko kuitenkaan hintansa väärti? Kestääkö ja onko hyvä? Käyttökokemuksia? Ylläoleva Michael Kors taas olisi enemmän silmäämiellyttävä, muistuttaa mielestäni käsilaukkua, vaan reilu 300:n euron hinta on liikaa, enkä ole ollenkaan varma kannattaako muotisuunnittelijaa sotkea reppujen tekemiseen.
Ehkä kuitenkin oleellisin ja tärkein kysymys mielessäni on se, että vieläkö koululaiset edes kantavat reppuja selässään? Ja jos, niin millaisia? Edellisestä kerrasta, kun olen koulupenkkiä kuluttanut on vierähtänyt jo tovi, ja kuten kaikki tietvät, ajat muuttuvat ja muoti vaihtuu. Mutta miten sinä? Käytätkö reppua ja jos, niin millaista? Minkämallinen ja mahdollisesti -merkkinen reppu saa sinulta hurraahuutoja ja toisaalta mikä saa buuausta?
 |
| Kuva täältä |
Niinpä niin. Taidan tarvita repun koulumatkoille. Koen sen tällä hetkellä helppona, ergonomisena ja kenties mukavanakin ratkaisuna, kun läpi sateen, paisteen, tuulen ja loskan kävelen lasteni kanssa pitkin lukuvuotta viemään ensin lapsia hoitoon, jonka jälkeen jatkan koululleni ja sama toistuu taas iltapäivällä vastakkaiseen suuntaan. Vaan, tässähän on se yksi pieni ongelma. Ennakko-olettamukseni repuista on aina ollut vähemmän mairitteleva. En nimittäin muista, että olisin koskaan törmännyt oikeasti silmäämiellyttävään reppuun ja nyt on kuitenkin pakko sellainen hankkia. Pikkulaukut kun tuskin ovat se paras vaihtoehto. Tai isompikaan, ottaen huomioon mahdollisten rattaiden työntämisen tai pyörän polkemisen. Olalla kannettava käsilaukku kun on vääjäämättä kokoajan tiellä.
 |
| Kuva täältä |
Kuitenkin nyt asiaa tutkittua ja hieman googlettelua suorittaneena voin todeta, että ehkä jokin reppu löytyy. Jos käy ultimaattinen tuuri ja löytyy yksilö, joka läpäisee tarkan seulani. Fjällrävenin Kånken on klassikko ja saattaisi jopa kelvata, vaan onko kuitenkaan hintansa väärti? Kestääkö ja onko hyvä? Käyttökokemuksia? Ylläoleva Michael Kors taas olisi enemmän silmäämiellyttävä, muistuttaa mielestäni käsilaukkua, vaan reilu 300:n euron hinta on liikaa, enkä ole ollenkaan varma kannattaako muotisuunnittelijaa sotkea reppujen tekemiseen.
Ehkä kuitenkin oleellisin ja tärkein kysymys mielessäni on se, että vieläkö koululaiset edes kantavat reppuja selässään? Ja jos, niin millaisia? Edellisestä kerrasta, kun olen koulupenkkiä kuluttanut on vierähtänyt jo tovi, ja kuten kaikki tietvät, ajat muuttuvat ja muoti vaihtuu. Mutta miten sinä? Käytätkö reppua ja jos, niin millaista? Minkämallinen ja mahdollisesti -merkkinen reppu saa sinulta hurraahuutoja ja toisaalta mikä saa buuausta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)