Lauantai-illan huumaa

Lauantaina olikin vuoro rentoutua ja höllätä otetta hetkeksi. Vietimme ystäväni kanssa epäviralliset läksiäiset. Täytyy myöntää, että vaikka nyt fyysisesti väsyttääkin, tuli tuo iltama oikeaan saumaan. Kaiken tämän muuttohälinän ja -stressin keskellä teki hyvää hetki vain olla. Olla miettimättä tulevaisuutta.

5 kilometrin juoksu takana ja olo mitä loistavin!

Jo keväällä ystäväni bongasi jostain mainoksen, että Lahdessa järjestettäisiin Väriestejuoksu elokuun lopulla. Koska olemme yllytyshulluja, oli tämä pakko lähteä katsomaan, että mistä oikein on kyse. Väriestejuoksuja on siis tänä kesänä järjestetty jo Vaasassa, Raumalla ja Oulussa, vielä myöhemmin syksyllä on Espoon ja Turun vuoro. Kyseessä oli siis tänä kesänä Suomeen rantautunut liikuntatapahtuma, jossa tarkoituksena oli juosta 5:n kilometrin mittainen lenkki ja jonka varrella oli n. 10 erilaista estettä. Näistä viidellä osallistujien päälle heitettiin eri värejä, ja näitä kutsuttiin väriesteiksi. Koska tapahtuma kuitenkin oli leikkimielinen, ei juokseminen ollut pakollista, eikä kaikkiin esteisiin ollut pakko osallistua. Matkan varrella tulikin kiipeiltyä, ryömittyä ja pompittua ja tietenkin lopulta maaliinpäästyämme olimme aivan kirjavia. Kuten oli mainostettu. Maaliinpäästyä saimme vielä mitalit kaulaan, olimmehan suoriutuneet hienosti! Tapahtumaan suositeltiin pukeutumaan valkoiseen paitaan, sekä aurinkolaseihin. Valkoinen paita siksi, että värit näkyisivät paremmin, ja aurinkolasit siksi, etteivät värit lennä suoraa silmiin. Aurinkolasit varsinkin tulivat tarpeeseen. Jos sinua alkoi enemmän kiinnostaa mistä oikein oli kyse, klikkaa itsesi tänne.

Oma kokemukseni tapahtumasta oli melko positiivinen, vaikka hinta-laatusuhde ei välttämättä tänä kesänä vielä täysin kohdillaan ollutkaan. Värienviskelyyn voitaisiin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota, ja esteisiin myös. Väriesteet olivat hyviä kyllä, mutta välissä olleet, värittömät olivat mielestäni jokseenkin laittamalla laitettuja, eivätkä juurikaan innostaneet matkan varrella.
En kuitenkaan jaksa liikaa nillittää, sillä tärkeintähän oli, että meillä oli hauska ja railakas iltapäivä!

Olen SURKEA kokki, mutta kuitenkin klaarasin jauhelihapihvit.

Ruoaksi itsetehtyjä hampurilaisia, nam!

J.P. Chenetin kuohuviini oli yllättävän hyvää!

Ei, en ole kuvauksellinen ollenkaan.

Väriestejuoksun jälkeen olotila oli suoraan sanoen likainen ja nälkäinen. Siispä suunnistimme luokseni, jossa napsahti samantien vähänkäytetty citysaunani päälle ja aloimme valmistaa ruokaa. Tällä kertaa päädyimme tekemään itse hampurilaisia, jotka eivät välttämättä ole juuri se terveellisin vaihtoehto liikunnan jälkeen. Kuitenkin niin, että niitä on mukava yhdessä tehdä. Ilta sujuikin mukavasti, kun rauhassa saunoimme ja söimme. Loppuillasta oli vielä pakko käydä tanssimassa jalat rakoille kaupungissa.

Aamulla herätessä olo oli lähinnä kankea, sillä emme olleet älynneet yhtään venytellä juoksemisen jälkeen! Mikä aloittelijoiden moka! Nyt on keskiviikko ja vasta alkavat jalat tuntua normaaleilta. Sellainen siis minun lauantai. Vaikka onkin jo keskiviikko, niin kysynpä silti. Miten meni viikonloppu?

- Emma -

Olipa kerran syyskuiset

Kun raskaustesti näytti yllättäen kahta viivaa alkuvuodesta 2013 olin suoraan sanoen hämmentynyt. Meille oli tulossa toinen lapsi. Pieni ihmisenalku. Puhuin asiasta ystävilleni, puhuin asiasta perheelleni, soitin neuvolaan. Mutta vaikka puhuin ja puhuin tuntui, että silti jotain puuttui. En tiennyt mitä se oli, joten klikkasin itseni tuolloin kaksplussan sivuille ja aloin kirjoitella kuulumisiani keskusteluketjussa, joka koostui muista naisista samassa tilanteessa. Meitä kaikkia yhdisti sama asia. Laskettuaika syyskuussa 2013.

Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että tuosta keskusteluketjusta muodostui pienempi, salattu ryhmä facebookkiin, jossa jatkoimme tunteiden purkamista, kutkuttavien asioiden kyselyä sekä kasvavien masujen kuvaamista. Aloimme keskustella omilla kasvoillamme myös muista asioista. Kun isommat lapset lausahtivat jotain hassua, kun naapuri ärsytti tai kun auto vaikkapa hajosi. Keskustelu muuttui henkilökohtaisemmaksi.

Tuosta ryhmästä muodostui henkireikä minulle. Kun jouduin kuulemaan rutiinitarkastuksessa, että kuopuksella on riski syntyä ennenaikaisena, avasin ensimmäisenä facebookin ja avauduin huolestani. Kun jouduin asian tiimoilta olemaan sairaalassa tuo samainen ryhmä tuki, tsemppasi ja eli tilanteessani mukana. He pystyivät parhaiten ymmärtämään ja samaistumaan tilanteeseeni. Kun synnytys käynnistyi lopulta syyskuun alussa, klikkasin jälleen ensin ilmoituksen ryhmään, ennen kuin soitin edes äidilleni. Noin puoli neljältä yöllä. Naiset jälleen olivat päätteidensä luona tsemppaamassa.

Nyt, liki kaksi vuotta ryhmän perustamisen jälkeen, voisin sanoa saaneeni n. 60 ystävää lisää. Luotto näihin naisiin on kova, eikä kukaan ole ikinä kääntänyt selkäänsä toisen huolelle. Voisin sanoa, että kuka tahansa meistä on pystynyt kertomaan huolensa pelkäämättä, että muut pitävät sitä typeränä tai turhana huolena. Jokaikinen asia on otettu tosissaan. Samaan aikaan ryhmä on toiminut myös toisinpäin. Kun sikiö on ensimmäistä kertaa liikahtanut tuntuvasti, kun vauva on ensimmäistä kertaa hymyillyt, tai nyt kun lapset alkavat olla niin isoja, että kävelevät, ovat äidit riemuinneet yhdessä. Ei ole typerää huolen- tai ilonaihetta, kaikki otetaan vastaan sellaisena kuin ovat.

On mielenkiintoista, miten entuudestaan tuntemattomista ihmisistä pystyikin tulla näin tärkeitä ja läheisiä. Voisin sanoa tuntevani heidät ja he varmasti voivat sanoa minusta samaa. Nyt, kun jännitän ja toisinaan jopa pelkään opiskeluiden alkamista, voin luottaa siihen, että nämä naiset tsemppaavat jatkamaan eteenpäin. He eivät kyllästy, vaikka tekisin asian tiimoilta kymmenen keskustelunaloitusta päivässä. Aina löytyy joku joka jaksaa vastata ja tsempata. Aina.

En tiedä, olenko pystynyt antamaan heille samaa, mitä he ovat antaneet minulle, mutta toivon sitä todella. En tiedä, olenko pystynyt olemaan tarpeeksi muiden tukena, olenko riemuinnut riittävästi, olenko ollut oikein läsnä. Mutta nämä naiset ovat sitä kaikkea olleet minulle ja enemmän. Vaikka minulta löytyykin loistava tukiverkko perheestä ja ystävistä, tiedän, että kun muutan Korpilahdelle voin avata koneeni ja kertoa kaiken. Olen siitä onnekas, että minulta löytyy fyysisen tukiverkon lisäksi myös korvaamaton henkinen tukiverkko.

Rakkaat naiset. Tämä kirjoitus on Teille. Toivon, että saitte siitä irti edes pienen osan siitä onnellisuudesta, jota koen, kun olen teidät löytänyt.

- Emma -

P.S. Lokakuuta odottaen!

To Do-lista

- Pakkaa
- Etsi muuttomiehet
- Hanki muuttoauto
- Hoida sähkösopimus
- Etsi itsellesi ja lapsille ulkoiluvaatteet syksyksi
- Hanki pyörään peräkärry lapsille
- Orientoidu koulun alkuun
- Vietä läksiäiset

Lienee turhaakin turhempaa sanoa, että äiti on nyt vähän väsynyt. Miljoona asiaa tehtävänä ja tuntuupahan pikkuhiljaa siltä, että kun yhdestä pääsee, niin seuraava vaaniikin jo nurkan takana. Yllä on vain muutama hassu hoidettava asia to do-listaltani, se alkaakin tuntua pikkuhiljaa loputtomalta.

Pakkaaminen kyllä etenee hitaasti mutta varmasti, mutta pian asunnosta loppuukin tila mihin ylimääräiset laatikot voisi laittaa. Muuttomiesten etsiminen takkuaa, tällä hetkellä on vain kaksi varmaa apuria ja minä. Jostain kumman syystä kaikki varteenotettavat kandidaatit ovat kadonneet kuin pieru saharaan. Onneksi toinen avuksi ilmoittautuneista omaa C-luokan ajokortin, muuttoautokin kun pitäisi hankkia. En siis yhtään ole jättänyt asioitani viimetinkaan. Luotto on kuitenkin edelleen kova, kyllä tämä tästä.

Pitäisi myös hankkia sähkösopimus, vaan mistä? Netistä selatessa sain miljoona eri vaihtoehtoa sähköjakeluun, enkä ensimmäistäkään selkeää vastausta siitä, mikä yritys sitä sähköä jakelee Korpilahdelle. Savu alkaa nousta korvista ja stressisuoni pullottaa. Tämäkin vielä! Tiedätkö sinä, mikä yritys jakaisi sähköä Korpilahdelle? Sähköt kun olisi hyvä saada päälle, niin olisi heti alkuun jo mukava asustaa kaukana kotoa.

Lisäksi tietty pakolliset ulkovaatehankinnat, hoitoreput, pyörän peräkärryt ja muut. Jos hoidettavien asioiden lista on pitkä, ostoslista on loputon! Kuitenkin kaikki tuntuu, ah, niin oleelliselta. Onneksi hankintoja voi ja kannattaakin jaksottaa, mutta ihan ensimmäisenä Isomies tarvitsee hoitoon uuden haalarin ja minä pyörään sen peräkärryn. Jos vaikka hoitomatkat hoituisivat joutuisammin. Onko sinulla kokemusta pyörän perässä vedettävistä vetokärryistä? 

Tällä hetkellä kuitenkin odotan intopinkeänä lauantaita, kun lapset menevät hoitoon ja itseni on tarkoitus viettää epäviralliset läksiäiset parhaan ystäväni kanssa. Tarkoituksena on ottaa osaa Lahdessa järjestettävään väriestejuoksuun parhaan ystäväni kanssa, jonka jälkeen ilta onkin vielä täysin auki. Koska elämä on muutoinkin tällä hetkellä yhtä kaaosta ja hoidettavaa asiaa, on ehkä parempi jättää lauantai kokonaan ilman sen tarkempia suunnitelmia. Yksi on kuitenkin hyvä pitää mielessä. Ottaa rennosti ja pieni breikki arjen myllerrykseen. Sen jälkeen onkin hyvä suunnata katse kohti tulevaisuutta ja alkaa motivoida itseään kohti tavoitteita. Orientoitua tulevaa koitosta varten.

- Emma -

Mitä koululaiset kantaa?

Olen aina ollut täysin neiti, joka rakastaa helppoutta elämässä, ja joka mielellään menisi sieltä missä aita on matalin. Ennenkaikkea, olen aina ollut käsilaukku-ihminen. Erilaisia veskoja on kaapit pullollaan, mutta tulevien välimatkojen vuoksi kauhukseni huomasin, ettei tulevaan elämäntilanteeseeni yhtään oikeasti sopivaa ja käytännöllistä laukkua löydy. Vai pitäisikö (kauhukseni) puhua repusta?

Kuva täältä

Niinpä niin. Taidan tarvita repun koulumatkoille. Koen sen tällä hetkellä helppona, ergonomisena ja kenties mukavanakin ratkaisuna, kun läpi sateen, paisteen, tuulen ja loskan kävelen lasteni kanssa pitkin lukuvuotta viemään ensin lapsia hoitoon, jonka jälkeen jatkan koululleni ja sama toistuu taas iltapäivällä vastakkaiseen suuntaan. Vaan, tässähän on se yksi pieni ongelma. Ennakko-olettamukseni repuista on aina ollut vähemmän mairitteleva. En nimittäin muista, että olisin koskaan törmännyt oikeasti silmäämiellyttävään reppuun ja nyt on kuitenkin pakko sellainen hankkia. Pikkulaukut kun tuskin ovat se paras vaihtoehto. Tai isompikaan, ottaen huomioon mahdollisten rattaiden työntämisen tai pyörän polkemisen. Olalla kannettava käsilaukku kun on vääjäämättä kokoajan tiellä.

Kuva täältä

Kuitenkin nyt asiaa tutkittua ja hieman googlettelua suorittaneena voin todeta, että ehkä jokin reppu löytyy. Jos käy ultimaattinen tuuri ja löytyy yksilö, joka läpäisee tarkan seulani. Fjällrävenin Kånken on klassikko ja saattaisi jopa kelvata, vaan onko kuitenkaan hintansa väärti? Kestääkö ja onko hyvä? Käyttökokemuksia? Ylläoleva Michael Kors taas olisi enemmän silmäämiellyttävä, muistuttaa mielestäni käsilaukkua, vaan reilu 300:n euron hinta on liikaa, enkä ole ollenkaan varma kannattaako muotisuunnittelijaa sotkea reppujen tekemiseen.

Ehkä kuitenkin oleellisin ja tärkein kysymys mielessäni on se, että vieläkö koululaiset edes kantavat reppuja selässään? Ja jos, niin millaisia? Edellisestä kerrasta, kun olen koulupenkkiä kuluttanut on vierähtänyt jo tovi, ja kuten kaikki tietvät, ajat muuttuvat ja muoti vaihtuu. Mutta miten sinä? Käytätkö reppua ja jos, niin millaista? Minkämallinen ja mahdollisesti -merkkinen reppu saa sinulta hurraahuutoja ja toisaalta mikä saa buuausta?

Sadepäivän touhuja

Syksy näyttäisi olevan uhkaavasti lähenemässä, ainakin jos ikkunasta katsoo ulos. Koko eilisen päivän oli taivas harmaa ja ilma sateinen. Lapsetkin pitkästyvät helposti, vaan onko sitä kiva ulkonakaan sateessa leikkiä? Itsehän voin myöntää olevani kaikkea muuta kuin ulkoiluhenkinen ihminen ja jos ulkona tihuttaakin vettä, on varmaa, ettei minua ulos saa. Mitäpä siis teimme eilen, sadepäivänä?

Ennen sauna, nykyisin varasto.

Vastaus lienee helppo, ottaen huomioon kovaa vauhtia lähestyvän muuton. Miljoona käytännönasiaa vielä hoidettavana ja järjetön määrä tavaraa pakattavana. Huoneet, jotka ennen saunana ja vaatehuoneena tunnettiin ovat alkaneet kovaa vauhtia enemmänkin muistuttaa varastoja. Laatikko laatikon perään alkaa meidän elämä kasaantua noihin kahteen pieneen huoneeseen. Ja kuten sanottua, tavaramäärä on järjetön ja sitä täytyykin karsia raa'alla kädellä pakkauksen lomassa. Kaikkea ei vain voi, eikä ole järkeä, ottaa mukaan. 

Pakkaamisen lomassa ehdin kuitenkin toteuttamaan myös mielekkäämpiäkin hommia, kuten käydä läpi poikien (ja omaakin, kröhöm) syysvaate-tilannetta. Tiesin jo, että Isomies tarvitsee uuden välikausihaalarin, -kengät ja -asusteet, enemmän kävinkin Pikkumiehen tilannetta läpi. Josko olisi käynyt niin hyvä tuuri, että veljen vanhat olisivat jo sopivia? Noh, isohan tuo veljen vanha haalari vielä on, vaan toivon todella, ettei haalaria vielä muutamaan viikkoon tarvittaisi. Jospa ehtisi Pikkumies kasvaa? Pipot, hanskat ja kengät onneksi kuitenkin olivat sopivia, joten niitä ei tarvitse enää miettiä. Haalarin kohtalo toki vähän jännittää.

Itselläni sen sijaan oli ulkovaatetilanne paljon karumpi. Syksyyn sopivia takkeja löytyi tasan yksi ja sekin pari kokoa liian iso. Vaan mitäpä voi odottaa? Vaatteet kun vielä osittain ovat raskauksien jälkeisiä. Toisaalta, onpahan ihana tekosyy päästä mahdollisesti yksin ostoksille, vaan mihinköhän väliin sen juuri tällä hetkellä tungen? Voipi olla, että asiaan palataan, kunhan olen muuton saanut kunnialla suoritettua ja tavarat purettua.

Tänäänkin kun katsoo ikkunasta ulos, on ilma taaskin harmaa. Sadepäivä taas tulossa. Ettei ihan menisi neljän seinän sisällä olemiseen harkitsin, josko ottaisimme tänään ohjelmaamme mummolan ja hakisimme lisää muuttolaatikoita. Palauttaisimme samalla muutaman turhan esineen, jotka joskus jostain syystä ovat meille eksyneet ja joita äitini aika ajoin kaipailee. Mitenkäs muiden sadepäivät? Mitä teette ja miten jaksatte mahdollisen sisälläolemisen? Vai painutteko säällä kuin säällä ulos? Vinkkejä tarvitaan, sillä enpä jaksa uskoa, että helteitä enää tulisi. Jos sateet jatkuvat, alkaa äitikin pitkästyä.

- Emma -

Alku

Terve!

Olen Emma ja avasin juuri itselleni väylän tallentaa muistoja, hetkiä, ajatuksia ja tunteita seuraavasta rykäyksestä jonka aion elämässäni toteuttaa. Kahden lapsen, ja muutaman vuoden kotiäitinä olon jälkeen kypsyi päätös opiskelemaanlähtemisestä. Vuosi sitten hain ja sainkin paikan, vaan tuolloin olin viimeisilläni raskaana, joten opinnot olivat hollilla vuoden. Nyt se aika on kuitenkin koittanut, kun lähtö lähenee ja jännitys tiivistyy.

Määränpäänä on siis Korpilahti ja sieltä oppilaitos Humak, josta olisi joskus tarkoitus valmistua yhteisöpedagogiksi. Tavoiteaikahan on 3,5 valmistumiseen, ja se on hyvä tavoite, vaan onkohan kuitenkaan realistinen?  Kotona kun odottaa kaksi pientä poikaa, 06/11 ja 09/13 syntyneet päivänpaisteeni. Haastetta luvassa siis kerrakseen yhdelle äidille.

Haaste ja tavoite on kuitenkin otettu jännityksellä, mutta avoimin mielin vastaan. Aikoinaan lukiomme mantra oli, "älä tyydy vähään" ja se sopii passelisti nykyiseen elämäntilanteeseeni. Oppi on mennyt hyvin perille, enkä aio tyytyä vähään, vaan aion hankkia itselleni koulutuksen josta voin sanoa, että juuri tätä minä halusinkin.

Eli tervetuloa matkaani seuraamaan, kuinka oikein käy! Jännitys on suuri, mutta luotto kova. Elämä kantaa ja jonain päivänä aion tirauttaa muutaman onnenkyyneleen valmistumisen johdosta.

- Emma -