Vuoteen on mahtunut paljon tapahtumia, olen jälleen kerran päässyt seuraamaan vierestä kuinka pieni vauva kasvaa taaperoksi, olen nähnyt paljon opittuja motorisia taitoja. Olen kuullut lapsen ensimmäisen sanan. Olen saanut seurata vierestä kuinka veljesten välinen suhde on lujittunut ja muovautunut sellaiseksi kuin olin toivonut. Olen saanut jälleen kerran etsiä digiboksin kaukosäädintä ja sen pattereita, olen muutaman uuden johdon joutunut uusimaan järsittyjen tilalle. Olen jälleen kerran saanut naurattaa, sekä lohduttaa pientä.
Vaikka odotankin innolla tulevaa, sekä sitä mitä lapseni oppii seuraavaksi, mieleni on myös haikea. Kuopukseni täytti vuoden, on nyt "virallisesti" iso poika. Vauva on kadonnut, taapero tullut taloon. Vaikka onkin huikeaa kuinka paljon lapsi on kasvanut, on olo salaa myöskin surullinen. Ei ole enää vauvaa, enkä tiedä tuleeko sellaista enää koskaan.
Tänään kuitenkin oli Pienenmiehen suuri päivä. Hän täytti vuoden. Korvatulehdus tietenkin pääsi vaivaamaan juuri nyt, mutta siltikin hän jaksoi hienosti lauantaina juhlia suvun kesken syntymäpäiväänsä ja hienosti jaksoi jo tänään kuumeilusta huolimatta jo hymyillä ja vähn leikkiäkin. Elämä alkaa sairastelun osalta jo helpottaa, ei kun kohti uusia haasteita.
Onnea äidin rakas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on aina iloinen yllätys ja pyrin siihen vastaamaan, mutta muistathan kuitenkin, ettet kirjoita henkilökohtaisuuksia minusta tai perheestäni.