Olipa kerran syyskuiset

Kun raskaustesti näytti yllättäen kahta viivaa alkuvuodesta 2013 olin suoraan sanoen hämmentynyt. Meille oli tulossa toinen lapsi. Pieni ihmisenalku. Puhuin asiasta ystävilleni, puhuin asiasta perheelleni, soitin neuvolaan. Mutta vaikka puhuin ja puhuin tuntui, että silti jotain puuttui. En tiennyt mitä se oli, joten klikkasin itseni tuolloin kaksplussan sivuille ja aloin kirjoitella kuulumisiani keskusteluketjussa, joka koostui muista naisista samassa tilanteessa. Meitä kaikkia yhdisti sama asia. Laskettuaika syyskuussa 2013.

Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että tuosta keskusteluketjusta muodostui pienempi, salattu ryhmä facebookkiin, jossa jatkoimme tunteiden purkamista, kutkuttavien asioiden kyselyä sekä kasvavien masujen kuvaamista. Aloimme keskustella omilla kasvoillamme myös muista asioista. Kun isommat lapset lausahtivat jotain hassua, kun naapuri ärsytti tai kun auto vaikkapa hajosi. Keskustelu muuttui henkilökohtaisemmaksi.

Tuosta ryhmästä muodostui henkireikä minulle. Kun jouduin kuulemaan rutiinitarkastuksessa, että kuopuksella on riski syntyä ennenaikaisena, avasin ensimmäisenä facebookin ja avauduin huolestani. Kun jouduin asian tiimoilta olemaan sairaalassa tuo samainen ryhmä tuki, tsemppasi ja eli tilanteessani mukana. He pystyivät parhaiten ymmärtämään ja samaistumaan tilanteeseeni. Kun synnytys käynnistyi lopulta syyskuun alussa, klikkasin jälleen ensin ilmoituksen ryhmään, ennen kuin soitin edes äidilleni. Noin puoli neljältä yöllä. Naiset jälleen olivat päätteidensä luona tsemppaamassa.

Nyt, liki kaksi vuotta ryhmän perustamisen jälkeen, voisin sanoa saaneeni n. 60 ystävää lisää. Luotto näihin naisiin on kova, eikä kukaan ole ikinä kääntänyt selkäänsä toisen huolelle. Voisin sanoa, että kuka tahansa meistä on pystynyt kertomaan huolensa pelkäämättä, että muut pitävät sitä typeränä tai turhana huolena. Jokaikinen asia on otettu tosissaan. Samaan aikaan ryhmä on toiminut myös toisinpäin. Kun sikiö on ensimmäistä kertaa liikahtanut tuntuvasti, kun vauva on ensimmäistä kertaa hymyillyt, tai nyt kun lapset alkavat olla niin isoja, että kävelevät, ovat äidit riemuinneet yhdessä. Ei ole typerää huolen- tai ilonaihetta, kaikki otetaan vastaan sellaisena kuin ovat.

On mielenkiintoista, miten entuudestaan tuntemattomista ihmisistä pystyikin tulla näin tärkeitä ja läheisiä. Voisin sanoa tuntevani heidät ja he varmasti voivat sanoa minusta samaa. Nyt, kun jännitän ja toisinaan jopa pelkään opiskeluiden alkamista, voin luottaa siihen, että nämä naiset tsemppaavat jatkamaan eteenpäin. He eivät kyllästy, vaikka tekisin asian tiimoilta kymmenen keskustelunaloitusta päivässä. Aina löytyy joku joka jaksaa vastata ja tsempata. Aina.

En tiedä, olenko pystynyt antamaan heille samaa, mitä he ovat antaneet minulle, mutta toivon sitä todella. En tiedä, olenko pystynyt olemaan tarpeeksi muiden tukena, olenko riemuinnut riittävästi, olenko ollut oikein läsnä. Mutta nämä naiset ovat sitä kaikkea olleet minulle ja enemmän. Vaikka minulta löytyykin loistava tukiverkko perheestä ja ystävistä, tiedän, että kun muutan Korpilahdelle voin avata koneeni ja kertoa kaiken. Olen siitä onnekas, että minulta löytyy fyysisen tukiverkon lisäksi myös korvaamaton henkinen tukiverkko.

Rakkaat naiset. Tämä kirjoitus on Teille. Toivon, että saitte siitä irti edes pienen osan siitä onnellisuudesta, jota koen, kun olen teidät löytänyt.

- Emma -

P.S. Lokakuuta odottaen!