Olisipa jo tiistai

Joskus vain on päiviä, kun mikään ei onnistu ja kaikki tuntuu menevän päin honkia. En tiedä muista, mutta omalla kohdalla nuo päivät usein sattuvat olemaan maanantai-päiviä. Tänään oli taas tuollainen päivä ja yllätys yllätys, oli maanantai. Vaan miten se päivä sitten menikään pieleen?

Aamulla heräsimme lahjakkaasti poikien kanssa tunnin ja vartin verran myöhässä. Aikalailla klo 7:45. Tuolloin olisi pitänyt olla jo työntämässä rattaita ja lapsia kohti päiväkodin maukasta aamupuuroa vaan mepä olimme koko porukka pyjamissamme kotona. Tällaisen pommiin nukkumisen teki kovin mielenkiintoiseksi se, että molemmat pojat olivat viimeyönä kömpineet äidin viereen nukkumaan. Selkeästi meitä kaikkia kolmea on siunattu hyvillä unenlahjoilla, sillä yksikään meistä ei herännyt herätyskelloon, mikäli sikäli olen edes sellaista eilen muistanut asettaa. Ehkä olen ehkä en. Eipä siinä, sehän oli sitten juostenkustu lähtö, aamupuurot äkkiä kiehumaan ja pojille naamariin, vaatteet päälle ja menoksi. Koska minua on kaikenlisäksi suotu aivan järkyttävän loistavalla järjestäytymiskyvyllä, oli luonnollisesti päiväkotireputkin tätä viikkoa varten vielä pakkaamatta. Eipä siinä, enhän minä unohtanutkaan kuin nuoremman pojan hanskat ja tutit kotiin.

Jotta päivä jatkuisi yhtä loistavasti kuin alkoikin olimme päiväkodilla n. kello yhdeksän ja tottakai, maanantai-aamun kunniaksi olivat molemmat pojat itkuisia hoitoon jäädessä. Voi rakkaat lapset, äiti ymmärtää niiin hyvin teitä. Äitiäkin harmittaa. Pikaiset heipat ja matkalle kohti koulukaverin kotia. No enhän minä sinnekään ensimmäisellä yrittämällä löytänyt, kävelin ohi. Näin hyvin tunnen jo uudet hoodit.

Onneksi kuitenkin rauhassa juotu aamukahvi mukavan kanssaopiskelijan kanssa rauhoitti päin honkia menneen aamun. Siitä sitten koululle. Vain huomatakseni, että tänään oli keittopäivä ja pahaa ruokaa. Jos tästä nyt jotain positiivista haluaa taas löytää, ei ruoka onneksi mitään maksa, KELAn ateriatuen jälkeen 2,6 euroa, kyllähän tuolla rahalla syö vaikka pieniä kiviä. Niin ja lisää positiivisia puolia, vaikka itse ruoka ei ollut mieleeni tänään, niin ainakin keiton turvin sai kerrankin juotua kahvin ruoan kylkeen, opiskelijabudjetti kiittää.

Vaikka itse koulupäivä sujuikin todella mukavasti, oli koulun jälkeen taas pudotus todellisuuteen. Tänään olisi päiväkodin vanhempainilta, mutta koska en ollut pyytänyt lapsilleni hoitajaa päiväkodilta, sellaista ei tarjota ja lapsia ei kaivattu paikalle. No, enpä sitten siihen iltamaan osallistunut. Kiva. Lahdessa asuessa kysyttiin aina hoidontarve etukäteen, täällä näköjään ei. Postilaatikossa oli tyhmiä kirjeitä ja typeriä mainoksia. Tuli tekstiviesti joka laski mielialaa, vaikka tiedänkin ettei vika ole kokonaan minussa. Silti ärsyttää.

Piste Ii:n päälle oli, kun kotona vasta huomasin vaippojen olevan loppu. Voi hemmetti. Ei kun lapsille vaatteet päälle, pojat rattaisiin ja kävellen kauppaan. Huoh. Sanonpahan vaan, että olisipa jo tiistai. Tiistai on toivoa täynnä. Niin.

Korpilahden satama

Jottei menisi pelkäksi valittamiseksi, niin olihan tässä päivässä hyvääkin. Kyllähän näitä Korpilahden sataman maisemia katselee.

Onko muilla koskaan tunnetta, että maanantai on viikon pahin päivä? Miksi? Millainen sinun maanantai oli?

- Emma - 

Pienenmiehen suuri päivä

Vuosi sitten tähän aikaan olin todella väsynyt, mutta samalla ehkä maailman onnellisin ihminen. Olihan tuon päivän aamuna syntynyt toinen pieni poikamme tarkalleen ottaen klo 10.01 Päijät-Hämeen Keskussairaalassa. Synnytys oli sujunut todella hyvin, mutta valvottu yö tietenkin verotti.

Vuoteen on mahtunut paljon tapahtumia, olen jälleen kerran päässyt seuraamaan vierestä kuinka pieni vauva kasvaa taaperoksi, olen nähnyt paljon opittuja motorisia taitoja. Olen kuullut lapsen ensimmäisen sanan. Olen saanut seurata vierestä kuinka veljesten välinen suhde on lujittunut ja muovautunut sellaiseksi kuin olin toivonut. Olen saanut jälleen kerran etsiä digiboksin kaukosäädintä ja sen pattereita, olen muutaman uuden johdon joutunut uusimaan järsittyjen tilalle. Olen jälleen kerran saanut naurattaa, sekä lohduttaa pientä.

Vaikka odotankin innolla tulevaa, sekä sitä mitä lapseni oppii seuraavaksi, mieleni on myös haikea. Kuopukseni täytti vuoden, on nyt "virallisesti" iso poika. Vauva on kadonnut, taapero tullut taloon. Vaikka onkin huikeaa kuinka paljon lapsi on kasvanut, on olo salaa myöskin surullinen. Ei ole enää vauvaa, enkä tiedä tuleeko sellaista enää koskaan.

Tänään kuitenkin oli Pienenmiehen suuri päivä. Hän täytti vuoden. Korvatulehdus tietenkin pääsi vaivaamaan juuri nyt, mutta siltikin hän jaksoi hienosti lauantaina juhlia suvun kesken syntymäpäiväänsä ja hienosti jaksoi jo tänään kuumeilusta huolimatta jo hymyillä ja vähn leikkiäkin. Elämä alkaa sairastelun osalta jo helpottaa, ei kun kohti uusia haasteita.

Onnea äidin rakas.